tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.

NOCTURNE

Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leinon Nocturne runo kuvastaa hyvin käsitystäni kesästä. Se on jotenkin haikea ja luo tummuutta kesän valoisuuteen. Just how I like it. Taas höpötän siitä, kuinka ikävä mulla on kesää ja kesällä syksyä ja niin edelleen. Talvesta vain en oikein keksi mitään hyvää sanottavaa.
Kesä taas. Mä näen jo itseni takapihalla terassilla ihailemassa kesä iltoja ja juomassa kylmää olutta. Tai ottamassa aurinkoa ja lukemassa... tai grillaamassa kavereiden kanssa. Tosin mulla ei ole grillia, mutta kai sellaisen jostain halvalla saa? Oh well. :D Ja aina kun haaveile kesästä, on aurinkoista ja yleensä haaveilen illasta jolloin helle ei enää paina päälle vaan on jo hieman viileää. Mun mielikuvitukseni on aika hyvä sulkemaan pois kaikki ikävät asiat... perhoset, ampparit ja muut ötökät. Kuumuuden... tai paremminkin sateet.

Mutta kaipa mun tarvitsisi palata todellisuuteen, joka sukkaa ja siivoilla hieman. Tehdä sapuskaa huomiseksi. Huomenna tulee pikkuletit. Jipii.

Piece of Heaven

Aamu oli ankea tänään. Heräsin väsyneenä, silmät sirrissä keittämään kahvia ja aamutoimille. 10 oli parturi ja nyt on tukka kauniisti ja uusi väri.

Siinä tuolissa istuessani ehtii pohtia kaikenlaista. Mun oma henkilökohtainen taivaani oli juuri siinä, sillä hetkellä. Olin pitkästä aikaa onnellinen, ihan vain siksi, että olin elossa ja istuin siinä tuolilla ja aurinko lämmitti mukavasti. Kaveri käsitteli hiuksiani ja toi minulle kahvia sillä aikaa, kun väri vaikutti päässäni. Ei onneen enempää tarvita.

energistä kaipausta

Nyt on kevät, vaikka ulkona pakastaakin ehkä hieman ja luntakin on maassa vielä. Mutta pieninkin auringonsäde riittää minulle, sillä se tarkoittaa sitä, että lumet sulaa jossain vaiheessa pois. Päivätkin pitenevät vauhdilla. Ja keväänmerkki on myös se, että mut on taas vallannut se outo kiihtymys, rauhattomuus ja tarmo. Olen kaiketi kuin kukka, joka talven jälkeen oikaisee vartensa ja puhkeaa kukkaan. Aika ontuvaa, mutta menköön läpi tämän kerran.

Olen kuitenkin päättänyt ottaa niskastani kiinni ja tehdä jotain. Huomenna olisi luvassa siivousta, jotta kaverin kanssa mahdutaan viikonloppuna mööpelivalssaamaan. Muutenkin voisi opetella sen taidon, että siivoaa kerran viikossa, oikein imuroi. Niin ja tiskatakin voisi kerran viikossa. Niin ei tarvitsisi niin pirusti kerralla....

Kuluvassa kuussa alkaa myös ammattikorkean yhteishaku, jossa ajattelin hakea kirjastoalan koulutukseen. Samoin tässä kuussa päättyy myös kesätyöhaku nykyiseen työpaikkaani, jossa, kaikesta valituksesta huolimatta, viihdyn.

Ja töistä taasen, kun vauhtiin taas kerran pääsin. Otti taas hiukan päähän, kun sanottiin, "että en tiedä onko kukaan sulle sanonut, että kun lukusaliin mennään, niin käydään syömässä sitä ennen." Joo, ei ollu sanonut, mutta eilisen perusteella päättelin jotakin. Vaikka typeräähän se on. Menen kahville kahdelta ja syömään inan ennen neljää... sitten mulla on taas kiljuva nälkä seitsemältä, kun kotiin pääsen,mutta ei ollut vielä siinä vaiheessa, kun oli pakko syödä. Typerää, mutta taasen yksi kirjoittamaton sääntö siinä viidakossa, josta ei ota erkkikään selvää. Siperia opettaa ja kantapään kautta se oppi parhaiten perille tulee. Nöyryyttäväähän se hieman on tosin. Mutta jos nokkiinsa ottaa, leimataan tämä tapaus heti huumorintajuttomaksi dorkaksi. Jipii.

Niin sitten se rauhattomuus. Siinä on aina häivähdys haikeutta, muistoja ajasta, joka ei koskaan enää palaa. Minä kaipaan kesää, on välillä niin ikävä, että kipeää tekee. Kaipaan kesäisiä valoisia öitä ja vierailujani hautausmaalla. Ei ole talven aikana tullut edes mummun haudalla niin paljoa vierailtua, kuin kesällä. Se taas saattaa johtua parista seikasta. Joko minä vihaan talven kalseita ja kylmiä öitä siinä määrin, että ei kiinnosta tallustaa Michelinin ukkona susien syöttinä. Tai sitten alan pikkuhiljaa päästä yli mummun kuolemasta. Ehkä molempia, vaikka usein edelleen tulee itku, kun kaipaan mummua.




Miten sitä ihminen voikaan olla näin malttamaton... kaikkea hauskaa on tiedossa, eikä mitenkään malttaisi odottaa. Esimerkiksi saan taas kuituletit päähän tämän kuun lopussa. Odotan niitä kuin kuuta nousevaa. Tuntuu naurettavalta, että ajattelen.... että en jälkeen olisin jotenkin kauniinpi, upeampi,haluttavampi. Enkö voi vain tyytyä osaani ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että olen tuomittu kulkemaan ilman kumppania. Ilmansitä tiettyä henkilöä, joka kaappaa mut kainaloon ja sanoo, "hei kulta, kaikki kääntyy vielä parhainpäin." Me ollaan laivoja, joista toiset pääsevät satamaan ja toiset seilaavat avomerellä yksin.

Kolme pistettä, kun ei ole sanoja

Mulla on tylsää. Ei oikein mikään inspais silleens uuremmin. Ei työt, ei kirjat, ei mikään. Mä vaan olisin ja möllöttäisin. Töihin kuitenkin pitäisi tässä jossain vaiheessa lähteä. Ilta vuorot on ihania, mutta vihattavia. Mitään ei oikein saa aikaiseksi. Tai no enhän mä muutenkaan mitään duunaa sen enempää. Viikonloppu odotellessa viikon paskaakin jaksaa...

Vaakakin näyttää taas omiaan, en tosin eilisen mässäämisen jälkeen suuremmin ihmettele. Onneksi ei enempää viisarit viipottaneet.

Be proud of yourself

Tänään voin todellakin olal ylpeä itsestäni. Olen saanut aikaan.

Eilen illalla menin nukkumaan jo ilta yhdeksältä, puolisen tuntia siellä aikaa vietettyäni, nukkumatti suvaitsi tulla vierailulle. Veli soittaa siinä yhdentoista tietämillä, että mitäs teen... ja kun kuuli, että nukkumassahan sitä ollaan, se oli ihan äimänkäkenä. Minä, nukkumassa klo 23? No way!!!!? Mutta niin se nyt vai oli, Se päästi mut aika pian takaisin unten maille.

Ja toisaalta en yhtään ihmettele, että menin niin aikaisin nukkumaan eilen ja perjantainakin jo hyvissä ajoissa ennen puolta yötä. Viikko oli lievästi ilmaistuna rasittava. Töissä oltiin lähes hätää kärsimässä, kun muutama tyyppi oli sairaslomalla, ja muutama lisää muuten vaan lomalla/matkoilla. Herra perkele, kun piti kiirettä. Mene sinne, tee sitä jne... mitään ei vain ehdi kunnolla, vasemmalla kädellä sinne suuntaan vain. Noh, nytpähän se on sitte ohi ja iltavuoro viikko odottamassa. Keskiviikkona ja torstaina lukusaliin. No kaipa tuo tuosta, pärjäsinhän viimeksikin. Ja oletettavasti siellä on taas tarroittamista, että kaikki menee taasen hyvin ja nopeaan.

Mutta siis tänään heräsin siinä puoli yhdeksän. Nautin oikein, kun sain kerrankin nukuttua kunnolla. Venyttelin ja vanuilin ängyllä vielä noin puolisen tuntia. Nousin ylös tulin koneelle ja ajatelkaas tätä, en keittänyt kahvia. Pesin pyykkiä ja laitoin ne kuivaamaan, mikä ei suinkaan ole itsestään selvyys. Kävin kuntosalilla ja kaupassa, siivosin jopa tietokone pöytäni. Se oli kuin suklaarasia, ikinä ei tiedä mitä sieltä löytyykään. Nyt pitäisi laittaa seuraava koneellinen pyykkiä kuivaamaan, tehdä ruokaa ja evästä ensi viikoksi. Piipahtaa äippällä ja mahdollisesti veljellä. Kellohan ei ole kuin puoli kolme suurinpiirtein.

Prinsessa jäällä vai prinsessa jää?

Ostin sitten viime viikon keskiviikkona itselleni luistimet, kaunoluistimet. No joo mikäs siinä. Luistelu on kivaa tai ainakin niin muistelin. No sunnuntaina oli sitten viimein aikaa ja jaksoin lähteä ulos luistelemaan. No sen siitä saa, kun on tottunut hokkareihin.. polvi sattuu ihan sikana ja on aika veikeen värinen... punaisen sinisen violetti. Kaunoluistimilla olen viimeksi luistellut mahdollisesti 9 vuotiaana ja siitä asti viilettänyt vain hokkareilla. Niin se on kuin olisi uutta taitoa opiskellut, kivuliaastikin vielä. Saamari. Eli ehkä en ole se pahuksen prinsessa jäällä. Tai ainakin siihen on valovuosien matka.

Töissä on taasen ollut aika mielenkiintoista. Tähän mennessä olen flirttaillut lähes kaikkien miesten kanssa... no minkäs minä sille voin, olen syntymä flirtti. xD Täti olisi kuulemma opettanut mulle flirttailun taitoa, mutta näki mut pikkulikkana pelleilemässä isukin kanssa ja totesi, että ei tuolle flirttiä tarvitse opettaa. Silmät oli kuulemma pelanneet aika lailla. Huomaan itsekin säätäväni tälla saralla jonkin verran ja miesten kanssa joiden kanssa ei välttämättä tarvitsisi... No juu. Mut on siis töissä pyydetty jo pari kertaa ulos. Ei, ei työkaverit vaan asiakkaat. Toiselle sanoin, ei koska se haisi viinalle kuin mikäkin. Ihan mukava mies muuten ja tykkää jutella ihmisten kanssa, jotka kohtelee sitä kuin ihmistä.

Toinen tapaus oli taas ihan mukava 25 ulkomaalainen mies. Mutta jokin tökki ja sanoin hänellekin ei. Ulkonäössä ei mitään vikaa ja kohteliaskin oli. En vain tiedä mikä otti vastaan... oli vain taasen pakko sanoa eio.Ehkä olenkin siis prinsessa jää.

Muuten on mennyt aika jees, syömiset on vaan päin helvettiä samoin unirytmi.... tai siis mikä rytmi. Viime yö meni torkahdellessa... ehkä tämä yö on parempi. Who knows.

Addiktoituva luonteenlaatu

Minä olen addikti. Olen riippuvainen kahvista, huulirasvasta, kirjoista ja elokuvista ja netistä. Olen addiktoitunut facebookiin ja erinäisiin keskustelu foorumeihin. Hurahdan aina täysillä, turhia jarruttelematta. En olisi minä ellen niin tekisi, mutta joskus olisi hyvä jos saisi pidettyä pään kylmänä, mutta kun se ei nyt vain ole mun taipumuksia.

Siksi olenkin pelännyt aloittaa laihduttamaan, entä jos jäänkin siihen huonolla tavalla kiinni. Kaikki muu tuntuu luisuvan pois otteesta joten taketuisinko siihen ja yrittäisin hallita sitä ainoaa asiaa joka on mun hallinnassani, kehoani? Who knows.

Alexei Yagudin, 2002 Olympialaiset
Alexei Yagudin on venäläinen taitoluistelija ja mun hurahdukseni kohde numero uno tällä hetkellä... taitavat jakaa sijan facebookin kanssa.

Taivaan mannaa ja ylpeys käy lankeemuksen edellä

Aamulla oli pakko kurkata tilille, kauhistuin. Käytettävissä oleva summa oli 50 €. Lauantaina sentään vielä reilu satanen... voi vittu. Tajusin silloin, että mä en osaa käsitellä rahaa, mä en osaa haalia sitä, enkä mä osaa sitä pitää. Mun on siis tultava toimeen tuolla summalla seuraavat pari viikkoa. Ei ole KELAn korvausten varassa niin helppoa elää. Noh, onneksi saan sivubisneksistä hiukan rahaa. Mutta jotenkin olen liian ylpeä pyytämään rahaa islätä/äidiltä... tosin äippä tietää mun tilanteen... mummu on sitte se viimeinen vaihtoehto. Aina kun pyydän mummulta rahaa... se kirvelee paljon. Mulla on aina sellainen olo, että mä petän mummun luottamuksen, kun anon rahaa. Se käy ylpeyden päälle. Aina se rahan pyytäminen käy ylpeyden päälle. Tahtoo pärjätä itse. Joko ylpeys tai nöyryys. Nyt valitsen ylpeyden ja ehkä se syöksee mut alas jossain vaiheessa ja opettaa mulle nöyryyttä.

Mutta tänään mun sisäinen lapseni sai mut unohtamaan mun rahahuoleni. Se sai taivaan mannaa. Tänään oli työpaikan ulkoilupäivä, jonka tarkoituksena kai oli saada työilmapiiriä parempaan suuntaan. Nooh mikäs siinä, mutta pahin riitapukari niin sanotusti ei ollu edes paikalle. Oh well, ei sitä olis sinne kaivattukaan. Mutta tarjottu kahvi oli hyvää ja etukäteen meitä varten tehdyt laskiaispullat oli tosi hyviä kanssa. Niissä oli klittiä, ihanaa. :D

Sitte lähdettiin kävelemään tai meinattiin, mutta päädyttiinkiin pulkkamäkeen. Silloin se sisäinen lapsi sai voiton ja riemusta kiljuen lasketeltiin. Kikattaa kihersin kuin pikkutyttö. Mun on ihan pakko hankkia itelle pulkka ja luistimet jossain vaiheessa. Nousis siinä samalla kunto kun niitä mäkiä hipsii ylös ja laskee alas ja taas kiipee ylös ja...

Känkkäränkkä ja onks mun pakko jos en taho...

Huomasin itsessäni viikonloppuna paskamaisen piirteen. Kiukuttelen todella helposti kaikkein läheisimmälle ja rakkaimmaille kaverilleni. Anna rakas anteeksi, anna anteeksi kaikki se paska jota multa saat. Vastavuoroisesti saat kiukutella mulle tarpeen vaatiessa ja purkautua ja... kaikkea.

En tiedä oliko syynä väsymys ja ärtymys tästä viikosta vai mikä lienee ollut syynä... ehkä olin kaikkea edellä mainittua. Hassulta känkkäränkkämäisyydeltä homma näin jälkeenpäin ajatellen kuulostaa. Paskiainen olen ja se vaivaa mua. En halua olla tälläinen äkäpussi.

Aamu oli ihanan aurinkoinen tänään. Näin asiasta toiseen hypin. Posti toi jotain mainoksia, en edes katsonut mitä. Mutta mulla oli kahvia ja hyvä kirja, I don't need more to be happy. Olen nyt sitte lukenut n. 300 sataa sivua vuorokaudessa, onko se paljon? Kohta loppuu sekin kirja ja näin ollen koko sarja, hiukan surulliseksi se vetää, mutta ehkäpä aloitan taasen sarjan alusta.
No kuitenkin siinö puolenpäivän tienoilla alkoi vituttamaan, tiesin joutuvano piakkoin lähtemään töihin... en halunnut lähteä, en en en en en en... En halunnut lukusaliin. No kävi onneksi niin, että ei ainakaan tänään tarvitse olal kolmea tuntia enempää. Vaikka sulkeminen jännittääkin... osaanko varmasti sulkea kaikki koneet jne. jne. Miksi hermoilen näitä asioita, olenhan sentään ollut museolla yksin huomattavasti arvokkaampien esineiden keskellä yksin. Kaiken lisäksi siellä kummitteli. Mutta siis hermoilu on turhasta, miksi siis tee niin? Typerää.

No kaipa nää hommat tästä sujuu. Muovitin kirjoja pari tuntia, en millään viitsi enempää, joten surffaan netissä vaikka niin täällä ei oikein ole ollut tapana. Tulkoon sitte sanomista, en vain jaksa olla aina niin pirun tehokas. Ei vain pysty. Ja kaipa olen täällä tähän saakka hyvin pärjännyt, töissä siis yleisesti. Yksi työkaveri tuossa kävi joku tunti puolitoista sitten ja kyseli miten menee. Mikäs tässä, vastasin, kyllä tää tästä, ja kyllä mä sitte hätäraketin lähetin ja soitan kännyllä maydayta jos paha paikka tulee. Mutta olen ilmeisesti sen verran supliikkitapaus, että pahoja paikkoja ei ole tullut. Mutta onhan se mukava kuulla, että kyllä mä sen tiesin ettei sull täällä mikään ole. Lämmittää mukavasti, melkein yhtä kliffasti kuin viski.

Onko normaalia

Onko normaalia kokea vastenmielisyyttä aamuja kohtaan? Onko normaalia haluta vain nukkua, vaikka ei väsytä? Onko normaalia itkeä päivittäin, koska on paha olla? Onko normaalia syödä mitä sattu, kun ei vain kiinnosta? Onko normaalia...?