energistä kaipausta

Nyt on kevät, vaikka ulkona pakastaakin ehkä hieman ja luntakin on maassa vielä. Mutta pieninkin auringonsäde riittää minulle, sillä se tarkoittaa sitä, että lumet sulaa jossain vaiheessa pois. Päivätkin pitenevät vauhdilla. Ja keväänmerkki on myös se, että mut on taas vallannut se outo kiihtymys, rauhattomuus ja tarmo. Olen kaiketi kuin kukka, joka talven jälkeen oikaisee vartensa ja puhkeaa kukkaan. Aika ontuvaa, mutta menköön läpi tämän kerran.

Olen kuitenkin päättänyt ottaa niskastani kiinni ja tehdä jotain. Huomenna olisi luvassa siivousta, jotta kaverin kanssa mahdutaan viikonloppuna mööpelivalssaamaan. Muutenkin voisi opetella sen taidon, että siivoaa kerran viikossa, oikein imuroi. Niin ja tiskatakin voisi kerran viikossa. Niin ei tarvitsisi niin pirusti kerralla....

Kuluvassa kuussa alkaa myös ammattikorkean yhteishaku, jossa ajattelin hakea kirjastoalan koulutukseen. Samoin tässä kuussa päättyy myös kesätyöhaku nykyiseen työpaikkaani, jossa, kaikesta valituksesta huolimatta, viihdyn.

Ja töistä taasen, kun vauhtiin taas kerran pääsin. Otti taas hiukan päähän, kun sanottiin, "että en tiedä onko kukaan sulle sanonut, että kun lukusaliin mennään, niin käydään syömässä sitä ennen." Joo, ei ollu sanonut, mutta eilisen perusteella päättelin jotakin. Vaikka typeräähän se on. Menen kahville kahdelta ja syömään inan ennen neljää... sitten mulla on taas kiljuva nälkä seitsemältä, kun kotiin pääsen,mutta ei ollut vielä siinä vaiheessa, kun oli pakko syödä. Typerää, mutta taasen yksi kirjoittamaton sääntö siinä viidakossa, josta ei ota erkkikään selvää. Siperia opettaa ja kantapään kautta se oppi parhaiten perille tulee. Nöyryyttäväähän se hieman on tosin. Mutta jos nokkiinsa ottaa, leimataan tämä tapaus heti huumorintajuttomaksi dorkaksi. Jipii.

Niin sitten se rauhattomuus. Siinä on aina häivähdys haikeutta, muistoja ajasta, joka ei koskaan enää palaa. Minä kaipaan kesää, on välillä niin ikävä, että kipeää tekee. Kaipaan kesäisiä valoisia öitä ja vierailujani hautausmaalla. Ei ole talven aikana tullut edes mummun haudalla niin paljoa vierailtua, kuin kesällä. Se taas saattaa johtua parista seikasta. Joko minä vihaan talven kalseita ja kylmiä öitä siinä määrin, että ei kiinnosta tallustaa Michelinin ukkona susien syöttinä. Tai sitten alan pikkuhiljaa päästä yli mummun kuolemasta. Ehkä molempia, vaikka usein edelleen tulee itku, kun kaipaan mummua.




Miten sitä ihminen voikaan olla näin malttamaton... kaikkea hauskaa on tiedossa, eikä mitenkään malttaisi odottaa. Esimerkiksi saan taas kuituletit päähän tämän kuun lopussa. Odotan niitä kuin kuuta nousevaa. Tuntuu naurettavalta, että ajattelen.... että en jälkeen olisin jotenkin kauniinpi, upeampi,haluttavampi. Enkö voi vain tyytyä osaani ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että olen tuomittu kulkemaan ilman kumppania. Ilmansitä tiettyä henkilöä, joka kaappaa mut kainaloon ja sanoo, "hei kulta, kaikki kääntyy vielä parhainpäin." Me ollaan laivoja, joista toiset pääsevät satamaan ja toiset seilaavat avomerellä yksin.