Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
Eino Leinon Nocturne runo kuvastaa hyvin käsitystäni kesästä. Se on jotenkin haikea ja luo tummuutta kesän valoisuuteen. Just how I like it. Taas höpötän siitä, kuinka ikävä mulla on kesää ja kesällä syksyä ja niin edelleen. Talvesta vain en oikein keksi mitään hyvää sanottavaa.
Kesä taas. Mä näen jo itseni takapihalla terassilla ihailemassa kesä iltoja ja juomassa kylmää olutta. Tai ottamassa aurinkoa ja lukemassa... tai grillaamassa kavereiden kanssa. Tosin mulla ei ole grillia, mutta kai sellaisen jostain halvalla saa? Oh well. :D Ja aina kun haaveile kesästä, on aurinkoista ja yleensä haaveilen illasta jolloin helle ei enää paina päälle vaan on jo hieman viileää. Mun mielikuvitukseni on aika hyvä sulkemaan pois kaikki ikävät asiat... perhoset, ampparit ja muut ötökät. Kuumuuden... tai paremminkin sateet.
Mutta kaipa mun tarvitsisi palata todellisuuteen, joka sukkaa ja siivoilla hieman. Tehdä sapuskaa huomiseksi. Huomenna tulee pikkuletit. Jipii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti