Scale case, basket case kummin vain. Olen täysin seonnut. Inhoan kuvaani peilistä, tuosta voisi ottaa pois ja tuosta ja tuosta ja... tuostakin vielä. En ole tyytyväinen itseeni, tyytyväinen on muutenkin sana jota inhoan, ansaitsen parempaa... en halua olla tyytyväinen.
En osaa liikkua oikein, en osaa syösä oikein, en osaa tehdä mitään oikein. Yritän syödä aamupalan, lounaan, päivällisen, illallisen ja muutaman hedelmän siinä välissä. Mutta harvoin se onnistuu. Käyn viisi kertaa viikossa koiran kanssa lenkillä, keväästä alkaen taas muutenkin ulkoilen, käyn salilla. Yritän tosissani saada vaa'an lukemat pienemmiksi. Sitten tulee veljeni, rakas hobitti, ja kertoo "Juu mä painan 125. 5 kiloa." Haistakoon medanvitun. Mitä jätkä tekee asian eteen, ei niin mitään, syö vähän vähemmän kuin ennen, istuu sohvalla ja tuijottaa telkkaria sen aikaa mitä ei ole töissä. Olen katkera. Tää ei ole enää hauskaa. Hyvä hänelle, sitä en voi kieltää, mutta en voi myöskää estää kateuden peikkoa kalvamasta sisuksiani... kuluttaako katkeruus kaloreita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti