Töissä.
Sain miettittävää. Maanantaina on viimeinen työpäiväni täällä kirjastolla. Ja sen jälkeen? En tiedä. Ei niin harmainta haisuakaan. Uskomatonta, että olen taas tässä tilanteessa. En tiedä mitä haluan, en tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Tahdon pahan olon pois, mutta toisaalta en, sillä se on minulle tuttua. My comfort zone. Uusi pelottaa... aina. En uskalla hypätä.
Siitä tuli töissäkin tänää todisteita. Eräs työkaverini puhui minulle. Man of few words. Halusin jossaon vaiheessa motata kyseistä tyyppiä, mutta nyt hän on jo alkanut puhella kanssani enemän ja samalla hävittänyt murhanhimoani... ei se ottanut kuin 11 kuukautta. No joka tapauksessa tuli jotenkin hassu olo... puheltiin töistä jne jne. Hän kertoi lähteneensä 16-vuotiaana maailmalle. Mitä minä tein silloin. Panikoin lukiota, se oli uutta, se oli pelottavaa. Olen edelleen se sama pelokan pikkutyttö kuin olin silloinkin.
En vain uskalla hypätä ja lentää, katsoa kestääkö siipeni. Hyvä luoja olinhan 23-vuotias kun muutin pois äidin helmoista. Ja silloinkaan en pidemmälle kuin B talosta A taloon. Käyn edelleen äidin jääkaapilla, äitini maksaa edelleen osan laskuistani. Kun minä olen vanha, istun keinutuolilla ja hörpin kahvia. Voivottelen kissalleni elämätöntä elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti