Maailmassa on reikä... tai minussa on reikä. Keskellä rintaa, valtava kirvelevä reikä, joka muistuttaa olemassa olostaan silloin kun sitä vähiten odottaa, kun on haavoittumaisimmillaan. Olen yksin.
Olen yksin ja suurimman osan aikaa olen siitä ylpeä. I need no man nor woman. Minä olen minä ja pärjään vallan hyvin omillani. Minulla on omat piintyneet tapani, neuroosini, joita ei kukaan selväjärkinen ymmärrä. Kiukuttelen kuin kaksivuotias, juon kahvia kuin addikti, nauran kieroutuneille asioille... rakastan juoda kaljaa ja syödä banaania.
Mutta on hetkiä, kuten nyt, jolloin olisi kiva käpertyä jonkun kainaloon. Jonkun, joka sanoisi, että kaikki on hyvin, sulla ei oo mitään pelättävää. Sitä kaipaa välillä niin, että sattuu. Vituttaa katsella onnensa kukkuloilla olevia pareja, jotka katsovat maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Vituttaa, koska olen kateellinen. Eivät ne kuitenkaan kestä... ei ainakaan arkea, avioliiittoa, muksuja, kiirettä, työtä ja uraa, dementoituvaa anoppia. Silti antaisin melkein mitä vain saadakseni sen mit heillä on...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti