Jokaisella tulee se aika eteen, kun ruumis antaa pikkuhiljaa periksi. En vain olettanut, että oma aikani olisi jo nyt, viittä vaille kaksvitosena. Kaipa olen senkin ansainnut, ikinä en ole tarpeeksi liikkunut tai riittävän terveellisesti syönyt. Nyt liikkuminen tuottaa tuskaa enemmän kuin nautintoa, käveleminen sattuu, juokseminen sattuu vielä enemmän.
Ehkä tämä ei kuitenkaan ole vaarallista, hermo vain jumissa. Se yleensä menee itsestään ohi, yleensä. Mutta en muista enää aikaa jolloin kykenin juoksemaan ilman kipuja. Ei sitä oikeasti tajua kuinka mukavaa se juokseminen on ennen kuin sen kyvyn menettää. Miköön ei ole yhtä arvokasta kuin silloin kun sen on menettänyt. Osaisipa arvostaa sitä mitä on, silloin kun se on ajankohtaista, eikä surra myöhemmin sitä mikä on menetettyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti