Nyt vasta olen tosissani havahtunut siihen julmuuteen, joka on aikuisen ihmisen elämää. Köyhyysrajalla eläminen ei ole kovin hauskaa. Jola päivä miettii, miten vitussa sitä saisi sapuskaa pöytään ja laskunsa maksettua. Miten ihmeessä sitä selviää. Kohta ei auta muuta kuin ruveta myymään persettä, mutta en täällä, liikaa tuttuja, kaikki tuntee kaikki. Ja on sitä vielä muitakin tapoja nöyryyttää itseään ennen kuin siihen vamhimpaan ammattiin pitää ryhtyä.
Mutta jos olisi teininä tiennyt, että aikuisen elämä on pääasiassa perse ruvella raatamista ja unettomia öitä, en olisi niin kovalla hingulla halunnut olla aikuinen. Tai ehkä olisinkin, eihän minulle voi käydä milloinkaan huonosti, minähän olen hyvä niin monessa, ei minua eivät tosielämän julmuus kosketa. Miten sitä voikaan ajatella niin naiivisti? Antaisin l'hes mitä vain ollakseni taas niin naiivi. *huoh* Hirveää angstausta on nyt tämä postini. No väliäkö siitä. Pitää sitä jonnekin pyrkiä ahdistuksensa purkamaan.
Eilen pakenin todellisuutta kaverin luokse, ja ihanaa pakoa olikin. Vammattiin yhdessä kaikkea outoa ilman minkäänlaisia päätä sekoittavia aineita ja naurettiin itsemme tärviölle. Tapasin myös muutaman uuden ihmisen. Toisen kanssa koin tulevani toimeen heti, toiseen taas pitää hetken totutella, mutta heidän koiransa oli heti kaverini... kunhan jaksoin rapsuttaa. :D Oli hienoa helliä jotakin kissaa isompaa välillä. Ihanan pehmeä karva sillä oli ja sinne olisi niin mieluista joskus tirauttaa muutama tippa kyyneliäkin.Nyt vain istun sohvalla ja puristan tyynyä syliini ja itken kyyneleeni yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti