Early birds and all that.

On se vaan niin väärin joutua hinautumaan sängystä ylös kahdeksalta, täysin kesken unien, mutta suunnitelmat on suunnitelmia ja huomenna sama juttu... syyt jääköön nyt mainitsematta, kerrotaan asiasta myöhemmin ellei huomenna tule maailmanloppu. :D Jotenkin jaksaa tuokin epäilyttää, mutta ainakaan sen jälkeen ei tarvitse murehtia rahasta ja muusta paskasta.

Tänään siis oli aikainen herätys ja lähdettiin äipän ja mummun kanssa ruokaostoksille Prismaan. Jääkaappi niin täynnä ruokaa, etten oikein osaa ajatella mnitä sillä kaikella tekisi. Hyvä niin, mutta toisaalta pelottaa taas, etten jaksa mitään tehdä ja pitää heittää kaikki se menemään. Se ei  naurata. Toisaalta tekee mieli ostaa ruokaa ja sitten ei kuitenkaan sitä syö, kieroutunutta sekin. Mutta niin voisi tässä nälkäänsä paistaa vaikkapa vähän kanan paloja ja herkkusieniä ja voilá. Niin ja voisihan sitä salaattiakin suunnitella. Tai siis suunniteltu on tosi hyvin, mutta toteutus on hieman vaiheessa. :)

Sitten voisi jatkaa inspiroitumista Nikki Sixxin avulla and This Is Gonna Hurt.

Don't let me get me

Scale case, basket case kummin vain. Olen täysin seonnut. Inhoan kuvaani peilistä, tuosta voisi ottaa pois ja tuosta ja tuosta ja... tuostakin vielä. En ole tyytyväinen itseeni, tyytyväinen on muutenkin sana jota inhoan, ansaitsen parempaa... en halua olla tyytyväinen.

En osaa liikkua oikein, en osaa syösä oikein, en osaa tehdä mitään oikein. Yritän syödä aamupalan, lounaan, päivällisen, illallisen ja muutaman hedelmän siinä välissä. Mutta harvoin se onnistuu. Käyn viisi kertaa viikossa koiran kanssa lenkillä, keväästä alkaen taas muutenkin ulkoilen, käyn salilla. Yritän tosissani saada vaa'an lukemat pienemmiksi. Sitten tulee veljeni, rakas hobitti, ja kertoo "Juu mä painan 125. 5 kiloa." Haistakoon medanvitun. Mitä jätkä tekee asian eteen, ei niin mitään, syö vähän vähemmän kuin ennen, istuu sohvalla ja tuijottaa telkkaria sen aikaa mitä ei ole töissä. Olen katkera. Tää ei ole enää hauskaa. Hyvä hänelle, sitä en voi kieltää, mutta en voi myöskää estää kateuden peikkoa kalvamasta sisuksiani... kuluttaako katkeruus kaloreita?

testing...1...2...3...

Enpä ole aikaisemmin toimertunut asiasta kiroittamaan, ehkä osittain siksi, etten kokenut sillä olevn niinkään merkitystä, vaan nyt onkin aikaa tapettavana ja siksi siis voin tästäkin kirjoittaan. Noin viikko sitten, eli viime viikon keskiviikkona (3.6.2009) oli Turussa pääsykokeet Kirjaston ja tietopalvelun alalle. Ne ensinnäkin alkoivat luvattoman aikaisin eli 8:30. Tämä taas tuotti onkeleita, miten menen, onko aikaa mennä linja-autolla ja sitten kävellä, vai pitääkö keksiä kokonaan uusi keino. Onneksi muistin, että rakas serkkuni asuu Turussa. Siitä paikasta minä hänelle soittelemaan. Hänelle sopi oikein hyvin, että tulisin heillä käymään ja jäisin yöksikin, olihan hänen miehensä matkoilla ja hänellä vapaata.

Tiistaina siis Turkuun ja Keskiviikkona kokeeseen ja kotiin. Mutta eihän asiat ikinä suju niinkuin niiden haluaisi sujuvan ja ne on suunnitellut. Veljeni piti minut Turkuun tiistaina tuoda, mutta päivällä hän soitti, että pääsisimmekin lähtemään vasta 19-20 aikoihin. No mikäs siinä. 18 aikoihin hän soittaa, että jos yrittäisin saada jonkun muun tuomaan, eihän rekkamiehen työt suju ikinä niin kuin ne on suunniteltu, Murphyn laki sekin. No minä sitten soittamaan äipän kihlatulle, että hei, et viittis Turkkuse lähti. Herätin sen päikkäreiltä, jotka kenties olivat hieman venähtäneet. No mikäs oli herran nukkuessa, kun talouden hallitus oli Tampereella. Onneksi se suostui.

No siinä puhelimessa ollessani kävon tarkastamassa sähköpostini. Tottahan toki siellä oli viesti, joka sekoitti pasmat lopullisesti. "Valitettavasti emme ole saaneet asiakaspalautustanne, muistitteko varmasti postittaa sen Vaasaan?" Ei asia muuten olisi ongelmallinen ollut, oli vain kiire, ja minä kipsin postiin tuli persiin alla ja tehtiin katoamisilmoitus/whatever. Sitten kiireellä kotiin... ja pihalla odotti jo kyyti. Kiirus, kiirus, kiirus. Reppu mukaan ja takki ja autoon ja matka kohti entistä pääkaupunkiamme. Autossa ei tietenkään radiota, joten olin vain omien ajatusteni vanki. Hermostuttikin niin vietävästi se seuraavan päivän koe. Siinä sitten sain kuningas idean, "Eihän sua haittaa jos luen tässä matkalla?" Kaivelin sitten innoissani reppua ja etsin kirjaa, kirjaa joka lepäsi kotona sohvalla, kiireessä unohtuneena... siinä kalenterin vieressä, jossa oli osoite jonne piti löytää. Alkoi vituttamaan siinä määrin, että nauratti.

Muutaman kerran harhaan ajettiin, mutta yllättävän kivuttomasti perille löydettiin. Serkku oli karjalan piiorakoita ja dallas-pullia minulle paistanut. Niitä syötiin ja kuulumiset vaihdettiin. Sitten mentiinkin jo nukkumaan... tai yrittämään vetää zetaa. Yllättävän hyvin sain nukuttua, vaikka peti oli mitä oli ja hermot riekaleina.

Aamulla varttia vaille 7 ylös ja suihkuun. Vaatteet niskaan ja aamupalalle. Serkku varmaan hihitteli mielessään minua, mutta minkäs teet, kun hermostuttaa. Kyydinkin häneltä sain ja olin hyvissä ajoin perillä.

Ilmoittatuminen siis 8:30 ja kokeen kirjallinen osuus alkoi vasta 9:00. Se oli hirveä... kirjoita essee. Siitä on ikuisuus, kun esseitä olen viimeksi kirjoitellut. No onneksi ne sanat mitä piti englannista suomeksi muuttaa, olivat helppoja tai helpohkoja. Sain kokeeni valmiiksi 10 vaille 11:00. Suullinen osuus omalta kohdaltani alkaisi 13:55. Hiukan siis aikaa tapettavana. Lähdin kaupungille. Katselin taloja ja nautin siitä, että ihmisiä ei ollut ihan hirveästi liikkellä. Löysin todella hyvän kahvipaikankin... melkein koulun vieressä oli. Koululle palatassenikin oli aikaa vielä ihan sikana seuraavan osuuden alkuun. Söin hiukan eväitä ja kirjoittelin omiani päiväkirjaani, jota paperisenakin pidän.

Kun vihdoin oli suullisen osuuden aika, hermostuneisuus oli taas, kliseisesti sanoen, käsin kosketeltava. Luokassa jonne minä ja neljä muuta mimmiä mentiin, oli videokamera ja kaksi valvojaa. Video ei kuulemma joudu youtubeen eikä opettajien pikkujoulujen piristykseksi vaan sillä suojataan meidän oikeutemme. Uskokoon ken tahtoo. Heh. No joo. Tuntuu hassulta, että en oikein osannut sanoa mitään. Kyllä minä puhuin jonkinverran sen vartin aikana mitä oli aikaa tehdä vaikutus ryhmäkeskustelun merkeissä... mutta jotenkin tuntui niin teennäiseltä olo koko aikaa. Oh well. Ensi kuussahan sen sitten kuulee miten homma meni.

14:10 olin jo luuri korvalla soittamassa serkulle, että hei tulisitko hakemaan. Serkun luona syötiin uunissa valmistettua kanaa ja uusia perunoita, eivät vain tainneet kotimaisia olla. Hyvää ruokaa serkku tekee, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Viiden bussilla Raumalle ja sitten kotiin. Näin jälkeenpäin ajatellen, ihan kiva reissu oli.

Hiding, hiding,hiding....

Searching in the darkness, running from the day
Hiding from tomorrow, nothing left to say
Victims of the moment, future deep in doubt


Piiloittelen päivältä, vaikka suhteellisen hyvä päivä on tänään ollutkin. Olen nukkunut melko hyvin, joten en tehnyt kuolemaa aamulla. Kävin suihkussa, keitin kahvia ja söin. Siiis minä söin aamulla. En yleensä syö juuri mitään aamuisin, sillä olen monet kerrat meinannut oksentaa siitä hyvästä. Tuli vain niin paha olo. Mutta ei tänään, vaikka vedin ruisleipää, jonka päällä kevytleviä, kermajuustoa, kurkkua ja tomaattia ja lauantai makkaraa. Join kahvia, eilen puristettua appelsiini mehua ja noin 4,5 dl jugurtti "pirtelöä". Töissä olo oli hyvä enkä nälkäinen kuten yleensä. Ruokatauko on siinä puoli yksitoista ja yhdentoista välissä. Siellä lisää ruisleipää joissa samat päällä kuin aikaisemminkin ja lisänä salaatin lehteä. Tulin inan liian täyteen, mutta kehno olo oli poissa tuossa tuokiossa. Olo oli hyvä ja ei nälkäinen. Se on vaihteeksi mukava tunne. Kahvitaolla en syönyt mitään vaan join kahvia. Kotona olin noin puoli neljä jolloin söin omenan, toisen satsin jugurtti "pirtelöä" ja soija kaakaota lasillisen. Lenkiltä tullessani tuossa inan vaille seitsemän söin yhden perinteisen jugurtin, metsämarjaa maultaa. Ja nyt on olo hyvä edelleen. Haen tästä kahvia ja käperry sohvalle lukemaan. Illalla voi olla, että käyn baarissa, mutta voin olla menemättäkin.

Liikuttuakin on eilen ja tänään tullut. Eilen kiersin koiruuden kanssa noin viiden kilometrin lenkin. Hassua sinänsä, että mulla olisi ollut virtaa pidemmällekin lenkille, mutta koira meinasi kompastua kieleensä. Ei ilmeisesti ole tottunut sellaisiin lenkkeihin. Ja se on ihan mun moka. Oman kuntoni ei ole oikein kestänyt tuollaisia lenkkejä ennen. Ikävää se olisi ollut antaa koiran raahata mua perässään. No eniveis, se oli eilen. Tänään koiruuden kanssa lenkillä, noin 1,5 km ja sen jälkeen kuntosalille. Autoa en ole käyttänyt kuin työmatkoihin viime päivinä. enkä aio käyttääkään. Säästäähän se vähän bensaakin, vaikka vain nimellisesti. Saa se kuitenkin olon tuntumaan paremmalta.

Mutta nyt se kahvi ja kirja.

Hukuta mut unihiekkaan, älä herätä koskaan

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, siitä ei pääse ylitse eikä ympäri. Töistä kotiin ajaessani ajattelin, että lataan mp3-soittimeni ja lähden lenkille. Niinpä niin. Hyppäsin jossin vaiheessa iltaa auton rattiin ja ajoin kauppaan... ei hyvä idea ollenkaan. Ostin kaksi pussia sipsejä, dippiä ja kermaviiliä... pari litraa glögiäkin. Jäljelle jäi noin puolen pussia juustokieruloita vai mitä ne oli ja helvetin paha olo. Oksettaa.

Mitäköhän mä taas yritän. Mä haluan näyttää hyvältä, mä haluaisin olla laihempi. Fat change with this lind of behaviour. Miksi mulla ei ole selkärankaa kieltäytyä omista typeristä ideoista? "Ruokaan" on vain niin helppo tarttua... sinne voi hukuttaa niin monenlaista. Tunteita laidasta laitaan. Oma verbaalinen taitoni ei riitä kuvaamaan mitä kaikkea ruokaan voi hukuttaa. Ennen kaikkea ruokaan voi hukuttaa sen tietouden, että en tiedä kuka olen, miksi olen tässä... kun syön katoaa kaikki paha maailmasta. Kunnes tulee lasku humala ja se fiilis, että kukaan ei rakasta minua. No ainahan on ruokaa jonne voi nuo tunteet tukahduttaa.

Olostahan pääsisi kun oksentaisi, mutta itseinho jäisi. En vain pysty siihen, en pysty.... en pysty... en vain pysty.