On se taas...

Mikä helvetti nyt mahtaa olla... läskiahdistus ei ota helpottuakseen millään.  Tietenkään se ei ole mikään ihme eilisen mässäilyn jälkeen, että ahdistaa. Pikkusiskojen nimpparit oli sitten eilen ja kyllä sen tietää, ettö siellä on aina jotekin hyvää pöydässä. Itkettää jo pelkkä ajatuskin, kuinka paljon eilen söinkään. Perkele. Miten itseään voi inhota näin paljon?

Don't let me get me

Scale case, basket case kummin vain. Olen täysin seonnut. Inhoan kuvaani peilistä, tuosta voisi ottaa pois ja tuosta ja tuosta ja... tuostakin vielä. En ole tyytyväinen itseeni, tyytyväinen on muutenkin sana jota inhoan, ansaitsen parempaa... en halua olla tyytyväinen.

En osaa liikkua oikein, en osaa syösä oikein, en osaa tehdä mitään oikein. Yritän syödä aamupalan, lounaan, päivällisen, illallisen ja muutaman hedelmän siinä välissä. Mutta harvoin se onnistuu. Käyn viisi kertaa viikossa koiran kanssa lenkillä, keväästä alkaen taas muutenkin ulkoilen, käyn salilla. Yritän tosissani saada vaa'an lukemat pienemmiksi. Sitten tulee veljeni, rakas hobitti, ja kertoo "Juu mä painan 125. 5 kiloa." Haistakoon medanvitun. Mitä jätkä tekee asian eteen, ei niin mitään, syö vähän vähemmän kuin ennen, istuu sohvalla ja tuijottaa telkkaria sen aikaa mitä ei ole töissä. Olen katkera. Tää ei ole enää hauskaa. Hyvä hänelle, sitä en voi kieltää, mutta en voi myöskää estää kateuden peikkoa kalvamasta sisuksiani... kuluttaako katkeruus kaloreita?

No näi o

Voi jumalauta, mä en tajuu miten joku voi olla niin kiinnostunut toisen elämästä... tai ei, ei elämästä vaan painosta. Ehkä tää homma kirpasiki taas syvemmältä, kuin tajusinkaan.

En voi uskoa, että kaverini vanhemmat jaksavat edelleenkin vatvoa mun painoani tai muistutella siitä. Olenhan ollut kaverini kanssa läheisiä jo melkein 12 vuotta, ja kyllä olen aina ollut iso, mutta mitä vittua se niille kuuluu? Kyllä Unenruhtinaan kannattaisi nyt tulla painonvartijoihin pudottamaan ynnä muuta "läppää" lentää. Ei jumalauta! Onhan tästä mulle sanottu päin naamaakin, mutta silti. Jotenkin vaan tuntuu niin paksulta... pun intended. Ja kun se ei rajoitu vaan niihin vanhempiin vaan olen kuullut, että jopa kaverini mummu on maininnut mun koostani kaverilleni. Miten joillekin se paino voi olla niin saatanan tärkeä asia? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että olen kuitenkin ollut enemmän taiu vähemmän mukana kaverini elämässä ja tukenut ja auttanut parhaani mukaan? Ei sillä ei taida olla merkitystä... vaan sillä,että olen laiska ja läski ja työtön. Haistakoon, vetäköön ja painukoon. Mua vituttaa nyt sen verran, että taidan mennä salille ja laittaa rautaa nöyrtymään. Perkele.


Over and out ja anteeksi.

Apuuuva

Ei herranjesta kuinka kaavoihini kangistunut olenkaan. Ahdistaa ihan hirveästi ajatus siitä, että saunaan tuleekin joku muu seurakseni tänään. Eikä kyseessä ole mikään ihmeellinen ihminen vaan omat pikkusiskoni. Mutta se on erilaista, poissa mun turva-alueeltani, hämärää.

En haluaisi näyttää ruhoani edes pikkusiskoilleni, vaikka yleinen uimahalli ei tuota ongelmia. En välitä heidän mielipiteistään, mutta siskoni... He ovat molemmat pieniä, pitkähiuksisia, urheilullisia, sellaisia mitä itse haluaisin olla, mutta jota en ikinä saavuta. Kyllä voin menettöö 50-60 kiloa ja silti olla terve ihminen, ihannepainossani ynnä muuta, mutta en ikinä ole niin pieni paikkainen kuin siskoni. Olen heille kummallekin kateellinen... niin riivatun kateellinen.

Onkin ironista, että minä, joka painan reilusti yli 100 kiloa, minä en sairasta diabetesta, mutta molemmat pikkusiskoni, rääpäleet, kumpikin sairastavat. World is a funny, funny place.

Olen hyvä ihminen...

...luulisin.

Tein simaa viime sunnuntaina ja pullotin sen eilen. Se jopa maistui simalta. Hassua, minä onnistuin jossakin. No joo, sokerilientähän se vain on, mutta kuitenkin. Eikä se kyllä mun laihdutuskuuria auta, mutta se vain on hyvää. En jaksa nyt muutenkaan painoni kanssa stressata, jatketaan sitä sitten ensi viikolla.

Nyt ajattelin vain nauttia olostani ja vapusta. Hyvää vappua.