Pääsykoe paniikki

Pääsykokeet ovat ensi keskiviikkona, siis 2.6. Ja minä en ole juurikaan ehtinyt niihin valmistautua, onhan niihin nyt vielä ollut aikaa. Perkele! Kuinka tyhmä sitä voikaan olla?

Mulla on ihan hirveän paska olo koko asiasta. Sydän hakkaa sikana, tuntuu, että paikat tärrää ja kaikki mitä lukee menee silmistä sisään ja haihtuu aivojeni suureen olemattomuuteen, kuin pieru katoaa sinne Saharaan. Rinnanpäällä istuu elefantti ja vituttaa. Pelottaa, että haastattelussa puhun ihan höpöjä, tutisen tuskissani, että mulla ei olekaan kaikkia niitä papereita mitä mulla pitäisi olla, pelkään, että en ole ymmärtänyt mitä he tarkoittavat niissä vitun kapulakielisissä papereissaan ja siksi tiedot ovat puutteellisia ja sen takia mut hylätään. Jumankauta!

Laitan kypärän päähän varmuuden vuoksi ja katson Pasilaa. Ei tää tilanne voi tästä enää huonontoa. *koputtaa puuta*

Apuuuva

Ei herranjesta kuinka kaavoihini kangistunut olenkaan. Ahdistaa ihan hirveästi ajatus siitä, että saunaan tuleekin joku muu seurakseni tänään. Eikä kyseessä ole mikään ihmeellinen ihminen vaan omat pikkusiskoni. Mutta se on erilaista, poissa mun turva-alueeltani, hämärää.

En haluaisi näyttää ruhoani edes pikkusiskoilleni, vaikka yleinen uimahalli ei tuota ongelmia. En välitä heidän mielipiteistään, mutta siskoni... He ovat molemmat pieniä, pitkähiuksisia, urheilullisia, sellaisia mitä itse haluaisin olla, mutta jota en ikinä saavuta. Kyllä voin menettöö 50-60 kiloa ja silti olla terve ihminen, ihannepainossani ynnä muuta, mutta en ikinä ole niin pieni paikkainen kuin siskoni. Olen heille kummallekin kateellinen... niin riivatun kateellinen.

Onkin ironista, että minä, joka painan reilusti yli 100 kiloa, minä en sairasta diabetesta, mutta molemmat pikkusiskoni, rääpäleet, kumpikin sairastavat. World is a funny, funny place.