Apuuuva

Ei herranjesta kuinka kaavoihini kangistunut olenkaan. Ahdistaa ihan hirveästi ajatus siitä, että saunaan tuleekin joku muu seurakseni tänään. Eikä kyseessä ole mikään ihmeellinen ihminen vaan omat pikkusiskoni. Mutta se on erilaista, poissa mun turva-alueeltani, hämärää.

En haluaisi näyttää ruhoani edes pikkusiskoilleni, vaikka yleinen uimahalli ei tuota ongelmia. En välitä heidän mielipiteistään, mutta siskoni... He ovat molemmat pieniä, pitkähiuksisia, urheilullisia, sellaisia mitä itse haluaisin olla, mutta jota en ikinä saavuta. Kyllä voin menettöö 50-60 kiloa ja silti olla terve ihminen, ihannepainossani ynnä muuta, mutta en ikinä ole niin pieni paikkainen kuin siskoni. Olen heille kummallekin kateellinen... niin riivatun kateellinen.

Onkin ironista, että minä, joka painan reilusti yli 100 kiloa, minä en sairasta diabetesta, mutta molemmat pikkusiskoni, rääpäleet, kumpikin sairastavat. World is a funny, funny place.

Hukassa

Isä soitti joskus puolen päivää aikoihin, tulisi käymään mun nuoremman pikkusiskon kanssa. Okei, No Problemo. No tulivat hiukan yhden jälkeen. Mukana vain oli isän uusi naisystävä. Jotenkin petyin, mä joudun taas jakamaan isäni. Toisaalta tämä nainen on todella mukava ihminen ja huumorin tajuinenkin. En vain oikein osaa taas oikein suhtautua. Olen hukassa. Toisaalta en halua taas joutua jakamaan isääni kenenkään kanssa, varsinkaan jos se tarkoittaa sitä, että isä joutuu kokoamaan sydämensä palasia kurasta niinkuin ennen. Toisaalta taas isä tuntuu paljon onnellisemmalta kuin ennen. Ei kaada enää ihan kaikkea mun niskaani. Vaikka tuskin tätäkään suhdetta on taivaitten valtakunnassa kuulutettu. Noh katsotaan. Kaipa minä pidän näppini erossa koko asiasta ja katsotaan minne tie vie. Olen oma itseni, vetäköön omat johtopäätöksensä.

Ehkä olen aikuistunut, ehkä en. Haluan vain, että isä on onnellinen.