At last!

Pitkään ja hartaasti odotettu päivä on koittanut. Sain kokonaisenkuukauden palkan nyt. Ei tarvitse niellä ylpeyttään ja myydä tavaraa, ei tarvitse anella Kelalta tai sossulta yhtään vitun mitään. Olen onnellinen, talouteni on turvattu ainakin kahdeksi viikoksi. Helpompi hengittää. Hetken.

On muuten vain rauhaton olo. Mikään ei tunnut miltään, mutta kaikki tuo silti outoa jännitettä. Odotan...jotain. En osaa oikein itsekään asiaa selittää. Olen matkalla, mutta määränpää on hukassa.

Ristiriitaista.

The cruel reality

Nyt vasta olen tosissani havahtunut siihen julmuuteen, joka on aikuisen ihmisen elämää. Köyhyysrajalla eläminen ei ole kovin hauskaa. Jola päivä miettii, miten vitussa sitä saisi sapuskaa pöytään ja laskunsa maksettua. Miten ihmeessä sitä selviää. Kohta ei auta muuta kuin ruveta myymään persettä, mutta en täällä, liikaa tuttuja, kaikki tuntee kaikki. Ja on sitä vielä muitakin tapoja nöyryyttää itseään ennen kuin siihen vamhimpaan ammattiin pitää ryhtyä.

Mutta jos olisi teininä tiennyt, että aikuisen elämä on pääasiassa perse ruvella raatamista ja unettomia öitä, en olisi niin kovalla hingulla halunnut olla aikuinen. Tai ehkä olisinkin, eihän minulle voi käydä milloinkaan huonosti, minähän olen hyvä niin monessa, ei minua eivät tosielämän julmuus kosketa. Miten sitä voikaan ajatella niin naiivisti? Antaisin l'hes mitä vain ollakseni taas niin naiivi. *huoh* Hirveää angstausta on nyt tämä postini. No väliäkö siitä. Pitää sitä jonnekin pyrkiä ahdistuksensa purkamaan.

Eilen pakenin todellisuutta kaverin luokse, ja ihanaa pakoa olikin. Vammattiin yhdessä kaikkea outoa ilman minkäänlaisia päätä sekoittavia aineita ja naurettiin itsemme tärviölle. Tapasin myös muutaman uuden ihmisen. Toisen kanssa koin tulevani toimeen heti, toiseen taas pitää hetken totutella, mutta heidän koiransa oli heti kaverini... kunhan jaksoin rapsuttaa. :D Oli hienoa helliä jotakin kissaa isompaa välillä. Ihanan pehmeä karva sillä oli ja sinne olisi niin mieluista joskus tirauttaa muutama tippa kyyneliäkin.Nyt vain istun sohvalla ja puristan tyynyä syliini ja itken kyyneleeni yksin.

Die With Your Boots On

Aikaa onkin taas vierähtänyt viimeisestä bloggauksesta, vetoan siihen, että hajoan kouluuni. Viimeinen kuukausi on ollut yhtä helvettiä... deadlineja, tenttejä 7, joista kolme on ensi viikolla. Mulla alkaa paukut loppua. Itkupotkuraivareita on ollut aika tiheään viimeaikoina, pinna kireällä muutenkin. Antakaa anteeksi, jos ja kun tiuskin ja kiukuttelen. Ihminen jaksaa vain tiettyyn pisteeseen asti, 5-6 tunnin yöunilla.

Kaipa sitä yhden viikon jaksaa vaikka löysässä hirressä, tosin on ollut tunne, että olen koko lukuvuoden ollut hirressä. Viikko vielä, sitten koittaa uusi jakso. Ajattelen tulevaisuutta jakso kerrallaan, tämän jakson kun jaksaa niin sitten helpottaa. Ikinä se ei helpota, mutta muuten en jaksa. On todellakin sellainen tunne, että en saa ahdistukselta henkeä. Koulunhan pitäisi olla mukavaa?

Ja niin oli tämäkin päivä piloilla...

Joskus on vaan sellaisia päiviä ja viikkoja, kun mikään ei luonnistu ja fiilikset on ihan pohjalla ja pätäkin särkee. Mua vituttaa ihan riivatusti. Kaipa ne kuukautisetkin sielä sitten tulee vaikka just nyt ei tarttis, maanantaina olis ns.papa koe ja sitä ei oteta jos on kuukautiset. Saamari, tää on niin vitun tätä taas.

Raha-asiat ahdistaa. Olen ylpeä enkä halua aina olla lainailemassa kavereiltakaan tai vanhemmilta. Vaikka nytkin on pakko. Ei meinaa rahat riittää vuokraan... saati sitte safkaan. No eipä se opiskelijan elämä todellakaan ole mitenkään ruusuista. Enemmänkin tämä opiskelijan arki muistuttaa sateen hakkaamaa lantakasaa...

lusikat ja sopat ja silleen

Kylläs itä hiukan taas ihmettelee, että minnekäs keittoon sitä on lusikkansa tällä kertaa tunkenut... tai ihmettelen edelleen. Koulu. Koulussa on mukavaa ja tykkään oppia uusia asioita, mutta en ole vielä ihan päässyt sisälle tähän koulumaailmaan, joten aina välillä tulee näitä ahdistuksia. Nytkin ahdistaa ihan helvetisti. Mutta kai ne menee ohi, kun paikka tulee tutummaksi? Meneehän...?

Ulkonäkö ei jaksa kiinnostaa... haluaisi vainnukkua. Raha-asiat ahdistaa... tatuoitsijasta ei ole kuulunut mitään... pitää sinnekin soittaa, vaikka tänään tai huomenna.... tai sitten ensi viikolla... oletettavasti soitan ensi viikolla jos soitan ollenkaaan.... tahtoo toisaaalta tatuoinnin, mutta kun ei saa aikaiseksi mitään niin mitäs sitä sitten valittamaankaan.. On kuulemma vaikea tatuointi se mitä suunnittelen, antaa tatuoitisijallekin hiukan haastetta. No ainakin oma tatuointini tulee olemaan jotakin muuta kuin joku riivatun tribaali.... yyyh. Mötley Crüe sen olla pitää perkele. Mutta kaipa sitä voisi alkaa maihareitaan laittaa jalkaansa... jos se koulu alkaa tänään niinkuin pitää, jos ei niin ei...

something's missing....

Päässäni pyörii vain menneet asiar, kiertävät kehää antamatta minulle rauhaa. Ei minulla niin paha olo nyt ole kuin eilen... eilen ole vielä krapulaakin pientä havaittavissa. Jotenkin tunttuu, että kaikki menee taas persiillee ja olen voimaton pysäyttämään... sitä jotakin. ei vain pysty, eikä osaa... point of no return, milloin sen ohitan? Vai menikö se jo?

Merry-Go-Round

Ajatukset juoksee omia ratojaan päässä, kehää kuin kuin kiimaiset hiiret. Aina vain entä jos... Eipä pään sisäinen maailmani ole mihinköön päivässä muuttunut. Omat demoninsa kullakin, joskus ne on vain helppo pitää piilossa, joskus taas... Niitä om vain niin helppo kuunnella... uskoa, nehän tietää kaikem, aina.

Aina välillä ne voi unohtaa, kuten tänään, ihan vain muutamaksi tunniksi. Olin poissa kotoa, ihmisten ilmoilla, olin hymyilevä ja huumorin tajuinen. Minulla on charmia vaikka muille jakaa, mutta tosiasiassa se on vain kuorta, suojamuuri, jonka taakse piiloutua.


Nobody would believe the shit that happens inside my head, it's haunted.
Now I've come down from the drugs
it seems like a sick play that I saw in a theater somewhere.
Thirty minutes ago, I could've killed someone.
Or better yet, myself. 
(Sixx A.M. X-Mas in Hell)


Ehkä joskus pääsen näistä eroon, niistä jotka kertovat minulle, etten ole minkään arvoinen, etten ansaitse olla täällä, en ansaitse mitään...

Tomorrow

Ehkä huomenna on kaikki paremmin. On sellainen outo ahdistuneisuus taas päällä, toinen päivä kesälomaa ja mun tekisi mieli hautautua jonnekin kirjapinon alle ja unohtua sinne. Eikä kukaan kai sitä estä, paitsi minö itse. Pitäisi siivota ja tiskata ja miljoona muuta asiaa. Ei vain jaksa. Ei huvita.

Eilen kävin pankissa hakemassa opintolainaa. Ahdistaa ihan sekin, miten maksan sen takaisin? Entä jos en saakaan työtä, entä jos... Minä kai murehdin itseni sairaaksi ennemmin tai myöhemmin. Mutta kun positiivisesti on vain niin vaikeaa ajatella. Pitäisi opiskelija korttikin hommata, tai täyttää lappu ja toimittaa se, maksaa pieni maksu ja toimittaa kuvakin vielä.. onneksi se onnistuu netin kautta se kuvan toimittaminen... minä kun olen onnistuneesti hukannut uudet passikuvani. Perkele.

Ja sunnuntaina en edes nähnyt Mötley Crüeta. Alice Cooperin ja Maidenin näin, ja Slayerin. Alice Cooper jopa auttoi unohtamaan pettymyksen Mötiköistä...

I'll think about it tomorrow

Niinpä niin, ei ole nyt hyvä olla ollenkaan. Pääsykokeisiin lukeminen on ollut aika villiö kyytiä, henkisesti, emotionaalisesti... helvetti, jos kulunutta sanontaa käyttää, se on ollut yhtä vuoristorataa. Alas, ylös ja alas taas. Yhksi hetki olen surkein olento maan päällä ja seuraavaksi olen Scarlett O'Hara, itsepäinen, selviytyjä. Too stubborn ti give up.

Mutta nyt, kun kokeet on huomenna. Meinasin kerrata hieman lukemaani, ja ehkä vielä ei ole liian myöhäistä. en vain löydä motivaatiota mistään, ei vain jaksa. Olen lopen uupunut... huolehdin ehkä turhaan, kuka ties, mutta en vain haluaisi ajatella asiaa enää. No huomisen jälkeen ei oikeastaaan kai tarvitsekaan, ainakaan hetkeen. Ehkä voin kerrankin nauttia vapaa-ajastani... ennen kuin uudet huolet synkentävät taivaani.

After all tomorrow is another day!

Pääsykoe paniikki

Pääsykokeet ovat ensi keskiviikkona, siis 2.6. Ja minä en ole juurikaan ehtinyt niihin valmistautua, onhan niihin nyt vielä ollut aikaa. Perkele! Kuinka tyhmä sitä voikaan olla?

Mulla on ihan hirveän paska olo koko asiasta. Sydän hakkaa sikana, tuntuu, että paikat tärrää ja kaikki mitä lukee menee silmistä sisään ja haihtuu aivojeni suureen olemattomuuteen, kuin pieru katoaa sinne Saharaan. Rinnanpäällä istuu elefantti ja vituttaa. Pelottaa, että haastattelussa puhun ihan höpöjä, tutisen tuskissani, että mulla ei olekaan kaikkia niitä papereita mitä mulla pitäisi olla, pelkään, että en ole ymmärtänyt mitä he tarkoittavat niissä vitun kapulakielisissä papereissaan ja siksi tiedot ovat puutteellisia ja sen takia mut hylätään. Jumankauta!

Laitan kypärän päähän varmuuden vuoksi ja katson Pasilaa. Ei tää tilanne voi tästä enää huonontoa. *koputtaa puuta*

Porkkanoiden kuningas ja haitarinsoittaja

Kuka olen? Mikä olen? Minne menossa? Missä olen? Minne menossa?

Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä. Ei vastauksia ollenkaan. Miten voin rakentaa tulevaisuutta ilman suuntaa. Minne laittaisin kivijalan? Kaikki kuitenkin sortuu kuin korttitalo viimalla.

Ihailen ihmisiä, jotka eivät lannistu ja tekevät elämällään jotakin. Ihailen heitä ja kadehdin heitä. Nuoria ja vanhoja, jos jonkin värisiä, menestyjiä kaikki. Miksi minä en omaa jotakin taitoa? Jotakin josta voisi luoda uran? Ei minusta tunnu olevan edes kirjailijaksi, huomaahan sen jo täälläkin. Lukemissani blogeissa on rivi, rivi jälkeen upeaa luettavaa, itse saan riivittyä kasaan muutaman hikisen kirjainjonon, jotka ovat mustanaan painovirhe paholaisia, typoja, virheitä. Sitä tuntuu olevan koko elämäni muutenkin, virheitä virheiden perään.

Onko väärin haluta loistaa? Onko väärin haluta vaikuttaa? Jättää lähtemätön huulipunanjälki historian lehdille. Onko väärin toivoa, että jonakin päivänä joku jossakin toteaa, "Ai hän, minähän tunsin hänet jo kauan ennen kuin..." En halua vaipua omaan erakkouteeni kokonaan, en halua unohtua, haluan, että ruumiini löydetään ennen kuin se alkaa haista.

On niin vaikea pysyä positiivisena hellesäästä huolimatta. Ihanaa aurinkoa ja lämpöä riittää, mutta miksi sisälläni ukkostaa?

Isona minusta tulee jotakin suurta, jotakin joka muistetaan, joku joka ei lööpeissä viihdy...

Minusta tulee porkkanoiden kuningas ja haitarinsoittaja...

always

Tuntuu, että aina...


-multa vedetään matto jalkojen alta
-kun luulee saavansa olla rauhassa, tapahtuu jotakin

Olen syöksykierteessä, enkä voi sille mitään. Hetken kun kuvittelee asioiden olevan kunnossa.... aina tapahtuu jotakin, joka salpaa hengityksen. Miksi en saa olla rauhassa. Olenko joko kosminen vitsi?

Bad Romance

Bad romance with myself. Nyt on paha olla. Ei nukuta vaikka väsyttää.

Tiedän, että ympärilläni on ilmaa jota hengittää, en vain kykene siihen, vaikka hengittäminen on luonnollisin asia mitä ihminen voi tehdä. Se vain on niin hankalaa.

"Kokoa vain itsesi, niin kyllä se siitä, kunhan jaksat vain yrittää."

Tuon lauseen keksijä pitäisi viedä ladon taa ja lopettaa. Ei se ole niin helppoa vain koota itseänsä ja jatkaa. Ei silloin kun sängystä yles nouseminen käy jo työstä. Mieli tekisi vain jäädä peiton alle ja unohtaa, että pitäisi jonnekin mennä ja jotakin tehdä. Paljon helpompaa vain unohtaa.

Sisällä pääni pehmoisen...

On sisällä pääni pehmoisen
Seassa kaiken laupeuden
Mieli vallassa sairauden
Kaipuu luokse kuolleiden


Kaikenlaista skitsoilua sitä onkin ilmassa. Päässä kiertää samat asiat kehää. Panikoin parin viikon päästä alkavaa lukusali pestiä. Mutta miten vitussa senkin sanot työvuorojen järjestäjälle. Sen lisäksi, että se on täysin vierasta aluetta mulle niin siellä on niin pahuksen hiljaista, että pää hajoaa. Oh well, kaipa meikä siitä viidestä päivästä selviää tai siis illasta. Pelottaa silti.
Toisaalta on mukavaa kuulla, että olen työkavereiden keskuudessa pidetty henkilö. Lämmittää mukavasti.

No ei mitään niin mukavaa etteikö joku asia olisi persiillään, mulla ei ole rahaa. Tai on siis jonkin verran, mutta ei riittävästi kaikkien laskujen maksamiseen. Sen siitä saa, kun ei ole mitään hollia rahan käytössä. Omasta puolestani ainakin olen nyt koittanut hoitaa suomen taloutta... niin lahjakkaasti, että omani on kuralla.Ensikuu köyhäillään ja vuokran saan maksettua. Onpahan sitten ainakin osoite johon niitä karhuja voi lähettää. Helvetti soikoon, kun ihminen on typerä.

Se lisäksi, että edellämainitut asiat ahdistavat niin ahdistaa mun oma painonikin. Vietän aika paljon aikaa miettien syömisiäni ja painoani. Mietin tapoja pudottaa painoani ja muuttaa elintapojani. Mutta aina jossakin vaiheessa retkahdan ahmimaan, joka taas aiheuttaa pahan olon ja helvetinmoisen ahdistuksen. Ja taas tekee mieli syödä lisää. Mieli tekee oksentaa, mutta oksentaminen on niin vastenmielistä touhua. Alan epäillä, että siarastan BED (Binge Eating Disorder) nimistä syömishäiriötä. http://yle.fi/genreportaalit/portaali.php?genre=terveys&osannimi=ajassa_mielenterveys&jutunid=6530