Pääsykoe paniikki

Pääsykokeet ovat ensi keskiviikkona, siis 2.6. Ja minä en ole juurikaan ehtinyt niihin valmistautua, onhan niihin nyt vielä ollut aikaa. Perkele! Kuinka tyhmä sitä voikaan olla?

Mulla on ihan hirveän paska olo koko asiasta. Sydän hakkaa sikana, tuntuu, että paikat tärrää ja kaikki mitä lukee menee silmistä sisään ja haihtuu aivojeni suureen olemattomuuteen, kuin pieru katoaa sinne Saharaan. Rinnanpäällä istuu elefantti ja vituttaa. Pelottaa, että haastattelussa puhun ihan höpöjä, tutisen tuskissani, että mulla ei olekaan kaikkia niitä papereita mitä mulla pitäisi olla, pelkään, että en ole ymmärtänyt mitä he tarkoittavat niissä vitun kapulakielisissä papereissaan ja siksi tiedot ovat puutteellisia ja sen takia mut hylätään. Jumankauta!

Laitan kypärän päähän varmuuden vuoksi ja katson Pasilaa. Ei tää tilanne voi tästä enää huonontoa. *koputtaa puuta*

Valitettavasti valinta ei tällä kertaa...

Kiitos mielenkiinnosta, mutta valitettavasti valinta ei tällä kertaa osunut Teihin. Hyvää kesää. Terveisin se ja se.

Okei ehkä paikka ei ollut sitä mitä halusin, vaikka kirjastoalaa olikin, mutta kirpaisee se silti. Enkö kelpaa kenellekään? Miksi musta taas tuntuu tältä, mullahan on jo kesätyöpaikka ja viimeisten tietojeni mukaan olen erittäin pidetty työkaveri. Miksi siis kieltävä vastaus hälläväliä paikasta vetää mielen maahan?

Hikinen urakka

Työviikko oli kuusipäiväinen, oli ihan mukavaa, mutta ei sitä aina haluaisi sillälailla uurastaa. Tämä sunnuntai on vapaana ja huomenna koulutukseen. Sitten onkin muutaman viikon loma, joka tosin pitää sisällään ainakin yhnden pääsykokeen. Ei vain ole ollut inspiraatiota lukea, saati aikaa. Mutta toivotaan, että se inspis sieltä iskisi. On se olo mukavampi valmistautuneena.

Tänään, lepopäivänä, olen siivonnut urakalla. Ja siinähän se hiki sitten tulikin. Ja pahasti on kesken, pitää välillä kirjoitella ajatuksia tänne. Jos joku tätä joskus lukee, niin varmaankin ajatteleen, että mitäpä tuokin suoltaa sana saastetta, syytää sitä muiden silmille. Totta puhuen ei minun elämäni ole mitenkään mielenkiintoista, en juuri käy missään, en juuri tee mitään muuta kuin datailen. Ja tänään tapan hyttysiä. En taida oikeastaan omistaa yhtäkään ainutlaatuista ajatusta, ja silti olen suht tyytyväinen elämääni. Toisaalta vihaan tuota sanaa.... tyytyväinen... se pitää sisällään niin paljon, pettymyksiä, tahtoo enemmön kuin on ikinä mahdollista saavuttaa. Tyytyy siihen mitä on, älkää taivaita tavoitelko. En usko itseeni, siksipä aina katajaan kapsahdankin.

Aina pitäisi olla hyvä jossakin, että pääsisi jonnekin, edes teoreettisella tasolla. Olen hyvä vittuilemaan, se tosin ei taida näyttää hyvältä CV:ssä. No kahviakin osaan keittää ja sitä haenkin ja palaan hikiseen urakkaani.

Mistä perkeleestä noita pölypalloja oikein tulee, tässä mittakaavassakin vielä... huhhuh.

Little girl, little girl

Eli nyt ainakin tuli osa niistä aikaisemmista ajatuksista mieleen. Sain keskiviikkona vihdoin ja viimein kutsun pääsykokeisiin. Olin jo ihan varma, että paskat sieltä sellasia tulee, työttömänä kuitenkin sitä vain kitkutellaan ajasta ikuisuuteen. Mutta ainakin mahdollisuus olisi kouluun päästä, kunhan ne pääsykokeet nyt klaaraa.

Moni on sanonut, että sinnehän pääsee kaikki hakijat vaikka pääsykokeita järjestetäänkin, minä ja se ja se ja se pääsi sissän, eikä kukaan pääsykokeisiin mitään ikinä lukenut. Ehkä niin, ehkä luen "turhaan", mutta itselläni on vain mukavampi olo, kun on valmistautunut. Maybe I am old school.

Mutta jos niin sattuu pääsemään, että kouluun pääsen, niin johan sekoan päästäni. Uusia tavaroita on. pakko. saada! Vaatteita, kenkiä, kyniä, paperia jne jne jne.... vaikka ei mulla ole niille paikkaa.

Mutta juuh, työ kutsuu.

quickie

Mulla oli miljoona ja yks asiaa kirjoitettavan tänne, mutta kun sain sivun auki, niin kaikki hienot ajatukset katosivat kuin pieru Saharaan. Mutta ei voi mitään. Päivä on ihanan aurinkoinen jai ltavuoro luvassa.

Isukin koneella surffailen internetin aalloilla. Äidin avokki tsekkailee mikä voisi mun omassa koneessani olla vikana, se kun pari päivää sitten päätti sanoa haisevan vastalauseensa. Ehkä se on ollut ylityöllistetty ja alipalkattu, mutta ei sen nyt kuitenkaan lakkoilemaan olisi tarvinnut ruveta... olen riistäjä paska kapitalisti sika...

Mutta helvetti, kun se tuntuu ihan siltä kuin raaja olisi amputoitu. Onneksi sain isukin koneen eilen lainaan ja äidin koneen keskiviikkona. Muuten voisi olla sellainen tilanne, että Unenruhtinas olisi pyöreässä huoneessan laskemassa kulmia.

Mutta palaillaan niihin jänniin ja hienoihin ajatuksiin myöhemmin. Pitää kiitää.

Porkkanoiden kuningas ja haitarinsoittaja

Kuka olen? Mikä olen? Minne menossa? Missä olen? Minne menossa?

Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä. Ei vastauksia ollenkaan. Miten voin rakentaa tulevaisuutta ilman suuntaa. Minne laittaisin kivijalan? Kaikki kuitenkin sortuu kuin korttitalo viimalla.

Ihailen ihmisiä, jotka eivät lannistu ja tekevät elämällään jotakin. Ihailen heitä ja kadehdin heitä. Nuoria ja vanhoja, jos jonkin värisiä, menestyjiä kaikki. Miksi minä en omaa jotakin taitoa? Jotakin josta voisi luoda uran? Ei minusta tunnu olevan edes kirjailijaksi, huomaahan sen jo täälläkin. Lukemissani blogeissa on rivi, rivi jälkeen upeaa luettavaa, itse saan riivittyä kasaan muutaman hikisen kirjainjonon, jotka ovat mustanaan painovirhe paholaisia, typoja, virheitä. Sitä tuntuu olevan koko elämäni muutenkin, virheitä virheiden perään.

Onko väärin haluta loistaa? Onko väärin haluta vaikuttaa? Jättää lähtemätön huulipunanjälki historian lehdille. Onko väärin toivoa, että jonakin päivänä joku jossakin toteaa, "Ai hän, minähän tunsin hänet jo kauan ennen kuin..." En halua vaipua omaan erakkouteeni kokonaan, en halua unohtua, haluan, että ruumiini löydetään ennen kuin se alkaa haista.

On niin vaikea pysyä positiivisena hellesäästä huolimatta. Ihanaa aurinkoa ja lämpöä riittää, mutta miksi sisälläni ukkostaa?

Isona minusta tulee jotakin suurta, jotakin joka muistetaan, joku joka ei lööpeissä viihdy...

Minusta tulee porkkanoiden kuningas ja haitarinsoittaja...

always

Tuntuu, että aina...


-multa vedetään matto jalkojen alta
-kun luulee saavansa olla rauhassa, tapahtuu jotakin

Olen syöksykierteessä, enkä voi sille mitään. Hetken kun kuvittelee asioiden olevan kunnossa.... aina tapahtuu jotakin, joka salpaa hengityksen. Miksi en saa olla rauhassa. Olenko joko kosminen vitsi?

Changes...

Jokainen meistä käy läpi muutoksia, se jatkuu läpi elämän. Eilinen on erilainen kuin tämä päivä ja huominen muuttaa kaiken.

Siksi siis bloginikin muuttaa ulkonäköään aina silloin tällöin. ;)

Näin sävel soi askelten...

Suutarit on mun sankareita. Omistan useita pareja kenkiä, suurimmassa osassa niistä on korkoa. Ja Suutari on mies/nainen joka pitää huolen, että voin koroillani keikkua vielä pitkään.

Viime perjantaina, kun olin siipi maassa, mikään ei piristänyt... paitsi käynti suutarilla. Hän taikoi korkoni taas ehjäksi ja nyt mulla on nätit ja ehjät kengät. Ihanaa, voiko nainen enempää toivoa? Voipa kai, mutta minä olen nyt onnellinen kenkineni. Suutari on taikuri. Tämä suutari alkaakin jo käydä tutuksi, sillä hänhän hoitaa kenkiäni... aika usein. Muutama tarvitsisi taas viedä, alkaa pohja irtoamaan. Tosin niihin riittää niititkin, itselläni ei vain sellaista masiinaa ole. Niittejä kylläkin.

Olen kai stereotyyppinen nainen, joka on aina kenkien perään. Ikinä niitä ei ole tarpeeksi. Aina tarvitaan lisää, ja sen lisäksi ei ole mitään päälle pantavaa vaikka vaatekaappi on kukkuroillaan vaatteita.

Ikävä toisen luo...

Toisen, jonkun... joskus tulee aikoja jolloin tämäkin suht sosiaalinen erakko tarvitsee toista, vaikka yksin tuleekin toimeen oikein hyvin. Tai ei toimeen, kykenee olemaan yksin, on hyvä olla yksin, ei aina kaipaa seuraa, viihtyy itsekseen.

Toimeen tulemisesta tulee mieleen raha, ja sitähän minulla ei siis ole. Sen todisti jo sähkölaskukin, eihän mulla sellaisiin varaa ole, tsauslaskut on suoraan perkeleestä. Oli pakko pyytää mummulta lainaa, joka jo sinänsä on nöyryyttävää... tavallaan. Mummulta kysytään rahaa vain viime kädessä, vaikka mummu sitä mielellään lainaakin. Mutta kun olen ylpeä ja haluan mummunin olevan ylpeä minusta ja rahan anominen... ei tule kuuloonkaan, vaikka sitä joskus pitääkin... Soitin tänään myös vuokraisännellä, että joskos sopis, että maksan ens kuun vuokran noin viikon myöhässä. Sekin oli paskamaista soittaa. Vihaan soittamista. Vuokraisäntänihän on aivan loistava, tosin sekin saattaa muuttua ja toivottavasto mahdollinen uusi vuokraisäntäni on aivan yhtä mukava ja reilu. Mutta sain siirrettyä vuokran maksua viikolla ja nyt on helpottunut olo. Ehkä tästä kaikesta selvitäänkin. Asioilla on tapana järjestyä, tai niin äiti toitottaa, ehkä pitäisi alkaa siihen itsekin uskoa koko sydämestäni.

Olen vain niin paljon parempi panikoimaan kuin ajattelemaan loogisesti.

Perjantaina lähtee väri päästä ja jos saan erään värjäämään pääni viikonlopun aikana, mahdollisesti lauantaina, niin sittenpähän olen myös ulkoisesti blondi. Jokaisella meillä on oikeus päästää sisäinen blondi joskus ulos leikkimään!

Kauniita sanoja

Jokaisella on omat käsityksensä siitä mikä on kaunista, mikä koskettaa, satuttaako sanat vai nostattavatko huumaan.

Tuli eilen niin hyvä olo, kun kuulin kolme kaunista sanaa, ei, kukaan ei sanonut rakastavansa minua, good heaven's, no. Mutta sen jälkeen kauneimmat sanat taitavat olla "me luotamme sinuun." Olen jonkun luottamuksen arvoinen, siitä tulee hyvä olo, enkä halua sitä luottamusta pettää. Mikään ei ole niin pahaa, kuin pettymys, jonka on itse tuottanut... oma pettymys ei tunnu läheskään yhtä kamalalta, kuin jonkun toisen, jonkun jota arvostaa, jonkun joka on pettynyt sinuun itseesi. Pelottava ajatuskin.