Sherlock Holmes

Sherlock Holmes on sankarini, Conan Doylen kirjat, Jeremy Brett ja Granadan sarja ovat ikuisesti sydämeeni jääneet, smaoin taitaa käydä tämän uuden elokuvan kanssa. Ei sinänsä yllättävää, mutta ehkä kuitenkin hieman, minä kun olen enemmänkin perinteisen Shelockin fani.

Robert Downey Jr. Holmes on kaikkea muuta kuin perinteinen. Tämä uusi Holmes on ehkä hieman naisiin menevä katutappelija. Tämä piirre viihdyttää sanan parhaassa merkityksessä.

Elokuvassa on kyllä niitä klassisia piirteitä kanssa, piippu ei ehkä ole käyrä, mutta se on mukana, viuluakaan ei ole unohdettu eikä Rouva Hudsonia. Eikä Watsonia.

Jude Law on Watsonina jotakin nannaa. Olen tottunut siihen, että Watson on vain uskollinen toveri, kamu ja kaveri. Tämä Watson ei pelkää ampua, käyttää nyrkkejä, kuristaa tajottamaksi ja mikä parasta... potkia ovia ja harrastaa uhkapeliä. Watsonilla on myös heikot hetkensä... hänhän rakastuu Mary Morstaniin. Maryn hahmo ei oikein iske, vaikka ihan ok olikin. Ei siitä sen enempää snaottavaa kyllä löydy.

Juniorin ja Lawn kemiat kyllä toimivat loistavasti. Kun hahmot nahistelevat kuin vanha aviopari niin hahmojen esittävät miehet tuntuvat nauttivan tilanteesta, tunttu muutenkin, että kaikilla oli elokuvaa tehdessä hauskaa.

Peri hahmoa pitää vielä mainita. Irene Adler, Sherlockin ainoa ihastus "kauniimmasta" sukupuolesta. Irene on huijari, varas ja paljon muuta. Mutta ennen kaikkea hänellä on heikko kohta...

Ja elokuva pääpahista ei voi olla mainitsematta. Lordi Blackwood punoo juoniaan ja jättää jälkeensä muutaman ruumiin, mutta onko kaikki ihan sitä miltä näyttää?

Elokuvassa yhdistyy salapoliisi perinne, mystiikka, magia, romantiikka ja huumori- viktoriaanista Lontoota unohtamatta.

Minä rakastuin.

Book lover

Voisin varmaan tähän laittaa linkin omaan kirja blogiini, jonne kirjoitan lukemistani kirjoista. En ehkä ole kriitikko parhaimmasta päästä, mutta en edes yritä olla sitä. JA kirjoitukseni saattavat olla heppoisia, mutta väliäkö sillä, rakastan kirjoja.

http://huoneilmankirjoja.blogspot.com/

Asioilla on tapana järjestyä

Näin äitini aina minua lohduttaa ja tähän päivään mennessä ei ole äippäni väärässä ollut. Aina ei vain jaksa uskoa kun on syvällä, ei jaksa uskoa että se on aurinko joka jossain vaiheessa tunnelin suulta pilkistää, eikä juna.

Perjantaina olin onnellinen, sillä tällä viikolla minun piti mennä kirjoittamaan uusi vuokrasopimus,ja sitten olisi ollut muutto. Tietenkin kaikki asiat kuten uusi asumistuki ja vakuutukset ynnä muut olisi pitänyt hoitaa... Mutta eilen tulikin hyviä uutisia toiselta suunnalta. Nykyinen vuokranantajani oli soittanu minun ollessani lenkillä ja sen jälkeen äidillä... soitin hänelle takaisin ja sainkin kuulla, että saankin jäädä tähän asuntoon, ei tarvitsekaan muuttaa. Toivottavasti herra nyt pysyy päätöksessään eikä liiku kuin tuuliviiri rauhaton. Mä en kestä toista samanlaista jaksoa kuin viimeiset kaks viikkoa on ollut.

On helppo hymyillä ja saan hengitettyä.

Kaksinaamaisuutta

Mitään en niin vihaa kuin kaksinaamaisuutta. Jos on sanottavaa, sanokaa se päin naamaa, ettei seläntakana tarvitse jauhaa paskaa.

Olen siis mitä ilmeisimmin liian kallis.

Out with the old, in with the... overpriced

Elikkäs asuntoa olin aamutuimaan katsomassa ja asunnonvälittäjä oli myöhässä, no muutaman minuutin, mutta äipän kanssa puhelimessa lörpöttelin kun tyyppiä odotin. Ehkä pyydän liikaa, koska olen täsmällinen ja toivon muidenkin olevan. Näin siis äidille puhisin... ja kysymys oli muutamasta minuutista, ei viidestäkään. Mutta toisaalta olin niin hermona, että ehkä äidille kiukutteluni olikin vain sitä. Pelkäsin itse olevani myöhässä, mutta jouduinkin odottelemaan, en ole kärsivällinen persoona, en ollenkaan.

No puolituntia siellä meni ja lopputulos on se, että ensi viikolla asunnonvälittäjä ottaa minuun yhteyttä ja minätyttö painun allekirjoittamaan vuokrasopimuksen. Ja koska vuokratakuu oli niin suuri niin jouduin taas soittamaan mummulle, että voisikohan hän lainata minulle sen 7oo €. Mä vihaan pyytää rahaa lainaan. Mutta pakkoraolle ei voi mitään. Vuokran saan hoidettu itse, sillä nykyinen vuokranantajani tulee täällä käymään tiistaina ja saan tän asunnon takuurahat takaisin.

Asunto on ihan hyvässä kunnossa ja keittiö on aivan ihana. On paljon kaappi tilaa ja muutenkin keittiö on lähes kaksi kertaa niin iso kuin nykyinen. Mutta loppujen lopuksi mulla on taas tuuria pelissä, sillä siitä on vajaat kaksi viikkoa kun sain tietää joutuvani tästä lähtemään. Nopeat syövät hitaat...eivät.

Mutta nyt pitää hoitaa netti asiat kuntoon, ja hoitaa asioita Kelan kanssa ja vakuutus yhtiön. Ja pitää ottaa selville kuka soittaa sähköyhtiölle ja mikä sähköyhtiö on kyseessä... pitää hommata myös muuttolaatikoita... ja noin miljoona muuta asiaa.

kutinaa vatsanpohjalla

Toivon kai taas liikaa, joudunko taas kerran pettymään?

25 minuutin kulutta minulla on asuntoesittely. En aio asuntoa ostaa, en suinkaan, vuokralle vain. Mutta tiedän jo asuntoa näkemättä, että haluan sen. Suunnittelen jo muuttoa sinne, eikä mitään ole allekirjoitettu, mikään ei ole varmaa. Ja epävarmuus jäytääkin tuolla mahan pohjassa... epävarmuus ja toivo, sekoittuen oudoksi sopaksi jossa ei ole päätä eikä häntää, on vain epämääräinen möykky vatsanpohjalla, vaikea hengittää.. enkä tiedä kumpi on pahempi, toivo vaiko epävarmuus.

riittämätön

Olenko aivan riittämätön, työttömänä suomalaisen arvoasteikossa pohjamutaa... Ahdistaa ihan helvetisti se, että asunto menee alta, koska vuokraisäntä tarvitsee asunnon itselleen. Eräs toinen asunto oli jo mielessä, mutta nyt tällä hetkellä tunttu, että siitäkään ei tule mitään. Onko vika minussa? Enkö osaa ilmaista itseäni, olla hurmaava... ilmeisesti minussa on vain liikaa minua suomalaiselle... ja kaikille muille.

Minä tahdon muille maille vierahille, mutta olen nynny. En uskalla. En uskalla hypätä, koska pelkään putoavani, eivät siipeni kuitenkaan kanna... eivät tätä ruhoa. Perkele.

Kirjainjonoja

Haluan kirjoittaa, haluan kirjoittaa kirjeen, päiväkirjaa, blogia, maileja... mitä vain, mutta en osaa. En osaa laittaa kirjaimia toistensa perään muodostamaan lauseita, enemmän tai vähemmän järkeviä.

Tunteet jäävät sisälle, en osaa tuoda niitä paperille. Kirjoittaminen on minun tapani tehdä itselleni tiliä elämästäni, tunteistani, kaikesta. Se on minun tapani rentoutua. Mutta mitä minä teen jos sanajonoja ei muodostu, jos kyyneleet eivät huuhtelekaan pahaa oloa pois... jos pahaolo jää sisälle kytemään. Jollakin konstilla se on saatava ulos. viillänkö itseäni vai pakenenko utopiaan. Hukunko toisten sanoihin, toisten elämään.

Hail Mary full of grace...

I hate mondays

Tänään on ollut varsinainen Maanantai. En tosin aloittanut päivääni vetämällä itseäni vastapalloon kuten taannoin. Ei, tänään tapahtui jotakin.. maanantaisempaa.

Isä on taas sairaalassa, taas jalkansa takia. Puhuin isukin kanssa puhelimessa tuossa noin tunti sitten. Se oli aika pihalla, voimakkaat kivut ja niihin voimakkaat kipulääkkeet. En tiedä kuinka paljon jalasta on nyt amputoitu vai mikä on homman nimi. Oli vain ihana kuulla isän ääntä. Olen ollut sydänsyrjällään hänen takiansa jo niin monet kerrta. Olenhan se ihminen jolle soitetaan, jos jotakin tapahtuu. Aina sitä pelkää, vaikka tietää, että turha sitä on etukäteen surra. Shit happens, suri sitä tai ei.

No noin vartti sen jälkeen, kun olin herännyt, soitti vuokranantaja. Se oli hilpeä puhelu se. Ja kyllä, edellinen oli sarkasmia. Pääpointti jutussa oli se, että olen kyllä hyvä vuokralainen ja meillä ei ole ollut onkeleita, mutta hän tarvitsee tämän kämpän itselleen. Allekirjoitetaan paperit tällä viikolla. Surullista se on, sillä rakastan tätä kämppää. Vaikka ahdas onkin. Minneköhän sitä joutuu?