tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.

NOCTURNE

Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leinon Nocturne runo kuvastaa hyvin käsitystäni kesästä. Se on jotenkin haikea ja luo tummuutta kesän valoisuuteen. Just how I like it. Taas höpötän siitä, kuinka ikävä mulla on kesää ja kesällä syksyä ja niin edelleen. Talvesta vain en oikein keksi mitään hyvää sanottavaa.
Kesä taas. Mä näen jo itseni takapihalla terassilla ihailemassa kesä iltoja ja juomassa kylmää olutta. Tai ottamassa aurinkoa ja lukemassa... tai grillaamassa kavereiden kanssa. Tosin mulla ei ole grillia, mutta kai sellaisen jostain halvalla saa? Oh well. :D Ja aina kun haaveile kesästä, on aurinkoista ja yleensä haaveilen illasta jolloin helle ei enää paina päälle vaan on jo hieman viileää. Mun mielikuvitukseni on aika hyvä sulkemaan pois kaikki ikävät asiat... perhoset, ampparit ja muut ötökät. Kuumuuden... tai paremminkin sateet.

Mutta kaipa mun tarvitsisi palata todellisuuteen, joka sukkaa ja siivoilla hieman. Tehdä sapuskaa huomiseksi. Huomenna tulee pikkuletit. Jipii.

Piece of Heaven

Aamu oli ankea tänään. Heräsin väsyneenä, silmät sirrissä keittämään kahvia ja aamutoimille. 10 oli parturi ja nyt on tukka kauniisti ja uusi väri.

Siinä tuolissa istuessani ehtii pohtia kaikenlaista. Mun oma henkilökohtainen taivaani oli juuri siinä, sillä hetkellä. Olin pitkästä aikaa onnellinen, ihan vain siksi, että olin elossa ja istuin siinä tuolilla ja aurinko lämmitti mukavasti. Kaveri käsitteli hiuksiani ja toi minulle kahvia sillä aikaa, kun väri vaikutti päässäni. Ei onneen enempää tarvita.

energistä kaipausta

Nyt on kevät, vaikka ulkona pakastaakin ehkä hieman ja luntakin on maassa vielä. Mutta pieninkin auringonsäde riittää minulle, sillä se tarkoittaa sitä, että lumet sulaa jossain vaiheessa pois. Päivätkin pitenevät vauhdilla. Ja keväänmerkki on myös se, että mut on taas vallannut se outo kiihtymys, rauhattomuus ja tarmo. Olen kaiketi kuin kukka, joka talven jälkeen oikaisee vartensa ja puhkeaa kukkaan. Aika ontuvaa, mutta menköön läpi tämän kerran.

Olen kuitenkin päättänyt ottaa niskastani kiinni ja tehdä jotain. Huomenna olisi luvassa siivousta, jotta kaverin kanssa mahdutaan viikonloppuna mööpelivalssaamaan. Muutenkin voisi opetella sen taidon, että siivoaa kerran viikossa, oikein imuroi. Niin ja tiskatakin voisi kerran viikossa. Niin ei tarvitsisi niin pirusti kerralla....

Kuluvassa kuussa alkaa myös ammattikorkean yhteishaku, jossa ajattelin hakea kirjastoalan koulutukseen. Samoin tässä kuussa päättyy myös kesätyöhaku nykyiseen työpaikkaani, jossa, kaikesta valituksesta huolimatta, viihdyn.

Ja töistä taasen, kun vauhtiin taas kerran pääsin. Otti taas hiukan päähän, kun sanottiin, "että en tiedä onko kukaan sulle sanonut, että kun lukusaliin mennään, niin käydään syömässä sitä ennen." Joo, ei ollu sanonut, mutta eilisen perusteella päättelin jotakin. Vaikka typeräähän se on. Menen kahville kahdelta ja syömään inan ennen neljää... sitten mulla on taas kiljuva nälkä seitsemältä, kun kotiin pääsen,mutta ei ollut vielä siinä vaiheessa, kun oli pakko syödä. Typerää, mutta taasen yksi kirjoittamaton sääntö siinä viidakossa, josta ei ota erkkikään selvää. Siperia opettaa ja kantapään kautta se oppi parhaiten perille tulee. Nöyryyttäväähän se hieman on tosin. Mutta jos nokkiinsa ottaa, leimataan tämä tapaus heti huumorintajuttomaksi dorkaksi. Jipii.

Niin sitten se rauhattomuus. Siinä on aina häivähdys haikeutta, muistoja ajasta, joka ei koskaan enää palaa. Minä kaipaan kesää, on välillä niin ikävä, että kipeää tekee. Kaipaan kesäisiä valoisia öitä ja vierailujani hautausmaalla. Ei ole talven aikana tullut edes mummun haudalla niin paljoa vierailtua, kuin kesällä. Se taas saattaa johtua parista seikasta. Joko minä vihaan talven kalseita ja kylmiä öitä siinä määrin, että ei kiinnosta tallustaa Michelinin ukkona susien syöttinä. Tai sitten alan pikkuhiljaa päästä yli mummun kuolemasta. Ehkä molempia, vaikka usein edelleen tulee itku, kun kaipaan mummua.




Miten sitä ihminen voikaan olla näin malttamaton... kaikkea hauskaa on tiedossa, eikä mitenkään malttaisi odottaa. Esimerkiksi saan taas kuituletit päähän tämän kuun lopussa. Odotan niitä kuin kuuta nousevaa. Tuntuu naurettavalta, että ajattelen.... että en jälkeen olisin jotenkin kauniinpi, upeampi,haluttavampi. Enkö voi vain tyytyä osaani ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että olen tuomittu kulkemaan ilman kumppania. Ilmansitä tiettyä henkilöä, joka kaappaa mut kainaloon ja sanoo, "hei kulta, kaikki kääntyy vielä parhainpäin." Me ollaan laivoja, joista toiset pääsevät satamaan ja toiset seilaavat avomerellä yksin.

Kolme pistettä, kun ei ole sanoja

Mulla on tylsää. Ei oikein mikään inspais silleens uuremmin. Ei työt, ei kirjat, ei mikään. Mä vaan olisin ja möllöttäisin. Töihin kuitenkin pitäisi tässä jossain vaiheessa lähteä. Ilta vuorot on ihania, mutta vihattavia. Mitään ei oikein saa aikaiseksi. Tai no enhän mä muutenkaan mitään duunaa sen enempää. Viikonloppu odotellessa viikon paskaakin jaksaa...

Vaakakin näyttää taas omiaan, en tosin eilisen mässäämisen jälkeen suuremmin ihmettele. Onneksi ei enempää viisarit viipottaneet.

Be proud of yourself

Tänään voin todellakin olal ylpeä itsestäni. Olen saanut aikaan.

Eilen illalla menin nukkumaan jo ilta yhdeksältä, puolisen tuntia siellä aikaa vietettyäni, nukkumatti suvaitsi tulla vierailulle. Veli soittaa siinä yhdentoista tietämillä, että mitäs teen... ja kun kuuli, että nukkumassahan sitä ollaan, se oli ihan äimänkäkenä. Minä, nukkumassa klo 23? No way!!!!? Mutta niin se nyt vai oli, Se päästi mut aika pian takaisin unten maille.

Ja toisaalta en yhtään ihmettele, että menin niin aikaisin nukkumaan eilen ja perjantainakin jo hyvissä ajoissa ennen puolta yötä. Viikko oli lievästi ilmaistuna rasittava. Töissä oltiin lähes hätää kärsimässä, kun muutama tyyppi oli sairaslomalla, ja muutama lisää muuten vaan lomalla/matkoilla. Herra perkele, kun piti kiirettä. Mene sinne, tee sitä jne... mitään ei vain ehdi kunnolla, vasemmalla kädellä sinne suuntaan vain. Noh, nytpähän se on sitte ohi ja iltavuoro viikko odottamassa. Keskiviikkona ja torstaina lukusaliin. No kaipa tuo tuosta, pärjäsinhän viimeksikin. Ja oletettavasti siellä on taas tarroittamista, että kaikki menee taasen hyvin ja nopeaan.

Mutta siis tänään heräsin siinä puoli yhdeksän. Nautin oikein, kun sain kerrankin nukuttua kunnolla. Venyttelin ja vanuilin ängyllä vielä noin puolisen tuntia. Nousin ylös tulin koneelle ja ajatelkaas tätä, en keittänyt kahvia. Pesin pyykkiä ja laitoin ne kuivaamaan, mikä ei suinkaan ole itsestään selvyys. Kävin kuntosalilla ja kaupassa, siivosin jopa tietokone pöytäni. Se oli kuin suklaarasia, ikinä ei tiedä mitä sieltä löytyykään. Nyt pitäisi laittaa seuraava koneellinen pyykkiä kuivaamaan, tehdä ruokaa ja evästä ensi viikoksi. Piipahtaa äippällä ja mahdollisesti veljellä. Kellohan ei ole kuin puoli kolme suurinpiirtein.